lauantai 31. lokakuuta 2015

Surusta ja ikävästä

Siitä on nyt vuosi aikaa, kun elämä muutti suuntaansa, kun isän sairastaminen alkoi. Vuosi on mennyt todella nopeasti, mutta sitten kumminkin aika tuntuu junnanneen paikallaan. Kuolema vääristää ajankulua kummasti. Näin jälkeenpäin oon miettiny, miten sitä on jaksanut elää sitä vaikean sairauden aikaa, miten sitä on pysyny kasassa kun  on joutunut vierestä katsomaan sitä, että oma rakas isä hiipuu hiljalleen pois. Jotenkin sitä vaan elää niin hetkessä mukana, että siinä vaiheessa sitä ei ajattele. Se ajattelu tulee vasta sitten jälkeen päin. Tämä on ollu ehdottomasti elämäni raskain taakka, näin suurta surua en oo aikasemmin joutunu kantamaan. Jotenkin sitä kuitenkin aina selviää, ja elämä kantaa. Surun keskellä on tärkeintä löytää ja tiedostaa ne asiat, mitkä lisäävät omia voimavaroja. Omalla kohdalla ne on ollu liikunta, ulkoilu ja työ. Kun voi fyysisesti hyvin, on helpompi käsitellä asioita ja mielikin on virkeämpi. Surutyössä on ollut paljon hyviä- ja huonoja päiviä. Eilen isän kuolemasta tuli yhdeksän kuukautta. Suurimman surun yli on päästy ja se ei ole enää päällimmäinen tunne. Kuitenkaan päivääkään ei menisi etten ajattelisi isää. 
Mä olen onnellinen siitä, että oon kertonut isälle rakastavani sitä usein jo lapsesta saakka. Kolmisen vuotta sitten olin kirjoittanut FB- statuksen: "Kaikesta juroudestaan huolimatta mun isi on ihan nössö. Vein sen lentokentälle ja kerroin sille, että rakastan sitä. Kyllä voi iso mies mennä sanattomaks". Silloin en olisi voinut kuvitellakaan, että kolmen vuoden päästä mulla ei ole enää isää, jolle kertoa rakastavansa. Onneksi tein niin, se on asia mistä olen erittäin onnellinen. 
Tämän kaiken kokemuksen jälkeen en pelkää enää kuolemaa. Sillä olen nähnyt sen läheltä, ja huomannut että siinä ei ole mitään pelottavaa. 
Suru ei lopu koskaan, se vain muuttaa muotoaan ajan kanssa. Ikävä jää. Muistot kantaa ja lohduttaa. Sen tiedän, että joulu ei tule enää koskaan olemaan entisenstä, sillä siitä puuttuu meidän koko joulun "sydän". Isä on aina ollu se ihminen, joka on meille tuonut joulun kotiin. Viime joulu jää elämään mun sydämeen ikuisesti, sillä se oli viimeinen joulu perheenä.
Luin jokin aika sitten Eppu Nuotion kirjan, ja siinä mielestäni sanottiin osuvasti: "Jokaisella on vain yksi isä, eikä isän kuolemaa voi harjoitella, se tapahtuu kerran, yhden ainoan kerran".
Sitä menetystä ei pysty sanoin kuvailemaan, se on niin suuri. Mä oon ollu aina isän tyttö. Isä on ollu mulle tuki ja turva, isältä oon saanu tärkeitä neuvoja elämään, isä on ollu mulle se järjen ääni, jos oma järki ei oo aina riittäny. Isä on aina auttanu ja kantanu huolta. Isä on korvaamaton. Jouduin hyvästelemään isän liian aikaisin. Tänään pyhäinpäivänä sytytän kynttilän elämäni tärkeimmälle henkilölle.
"Hehkuuko poskesi kaukana siellä. Tunnetko kuinka me kaipaamme sua. Löydätkö miljoonan kynttilän joukosta sen, jonka sytytin sulle".

2 kommenttia: