sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Keho viestii


Mulla alkoi torstaina flunssa ihan kuin napista kääntämällä. Mitään ennakko- oireita ei ollut ja olo oli ollut koko päivän ihan hyvä. Olin vielä töiden jälkeen salillakin, ja pystyin tekemään treenin ihan hyvin. Kotiin päästyäni nenä alkoi vähän vuotamaan, ja kauppareissulla iski höntin olon ja kauheat kolotukset joka puolelle. Siitä sitten hetken päästä olikin jo kunnon flunssa päällä. Siinä missä se alkoi nopeasti, se myös loppui kuin seinään. Tämä on ollut niin kummallinen tauti, ja olen ajatellut että se on ollut jokin kehon oma merkki siitä, että nyt pitää pysähtyä. Jos olisin ollut fiksu, niin olisin jäänyt jo maanantaina sairaslomalle nilkkani takia. Mutta sinnittelin sen kanssa päivästä toiseen. Päivät hammasta purren, ja illat kylmäpussia pidellen. 

Jotenkin sitä aina kuvittelee olevansa jollakin tapaa korvaamaton, ja kynnys jäädä sairaslomalle on suuri. Sitä kynnystä ei ole asettanut kukaan muu kuin minä itse. 
Miksi se kynnys sitten on niin suuri? 
Ensisijaisesti sitä aina ajattelee työkavereita, ja sitä että jos on poissa niin jossain se näkyy. Mä tykkään mun työstä tosi paljon, joten on vaikea myöntää itselleen että ei ole työkunnossa. Sitä haluaa hoitaa hommansa mahdollisimman hyvin ja tehokkaasti, olla läsnä ja antaa oman työpanoksensa. 
Sen jo osaan tiedostaa, että flunssat sun muut paranee vain sairastamalla ja levolla. Mutta miksi sitä ei sitten osaa tarpeeksi aikaisin jäädä kotiin parantelemaan? Nyt kuitenkin kun tämän flunssan takia on tullut vietettyä kaksi päivää vaakatasossa, on nilkkakin tällä välin parantunut. Tämäkin piti siis oppia kantapään kautta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti